Oli alkusyksy 2011, kun sain puhelun, jossa minua pyydettiin valmentamaan Pesäkarhuja kaudelle 2012. Kun nyt mietin taaksepäin sitä hetkeä, niin muistan, että ajattelin jo silloin, kun aloin ensimmäistä kertaa ilman aiempaa kokemusta valmentamaan pääsarjatasolla, että teen tästä itselleni ammatin. Siitä hetkestä on kuljettu pitkä tie tähän päivään, niin junioritoiminnan puolella kuin edustusjoukkueenkin kanssa.
Vuonna 2014 siirryin ykköspelinjohtajaksi kesken kauden. Se oli se ensimmäinen merkittävä hetki urani alussa. Siinä vaiheessa odotukset eivät olleet suuret, mutta voitimme lopulta pronssin – mitalin, joka oli iso saavutus sekä itselleni että seuralle. Toinen kauteni ykköspelinjohtajana oli vaikea, ja siitä muodostuikin tärkeä taitekohta omalla urallani. Sen kauden jälkeen aloin tosissani sparraamaan valmennuksen ohella johtamista, ja näin jälkeenpäin ajatellen, kausi 2015 oli kaikkine katastrofeineen iso ja merkittävä.
Kaudella 2016 käynnistimme uuden kolmen vuoden projektin. Tuossa vaiheessa meidän piti uudistua, kun joukkue oli muuttunut merkittävästi, ja meidän oli aika määritellä tavoitteita pidemmälle ajanjaksolle. 2017 päädyimme kuitenkin kaikkien odotusten ulkopuolelta finaaleihin. Pelasimme tuolla kaudella yli odotusten ja, vaikka finaaleissa häviäminen onkin aina ikävää, niin päällimmäiseksi tunteeksi jäi onnistunut fiilis. Vuonna 2018 kolmen vuoden projektimme oli tarkoitus kulminoitua, kun projektin alussa vielä nuoret pelaajamme olivat kehittyneet ja saaneet kokemusta. Kausi ei kuitenkaan mennyt lainkaan suunnitelmien mukaan, ja lopulta kävimmekin läpi seitsemän eri lukkaria, ja noin 23 eri pelaajaa.
Kaikista näistä ylä- ja alamäistä huolimatta 2019 oli oikeastaan ainoa vuosi, kun todella jäi harmittamaan. Kun silloin pääsimme finaaleihin, olisi pitänyt voittaa. Se tulee varmasti olemaan mielessä vielä pitkään, että silloin piti ottaa se mestaruus. Tuntui siltä, että siinä oli se minun paikkani, olin tehnyt kaiken minkä voin.
Jos puhutaan vielä kuluneesta kaudesta, niin tämä oli varmaan kaikkien aikojen vaikein. Haasteita riitti keväästä lähtien, kun emme tienneet pääsemmekö pelaamaan ja jos kyllä, niin missä muodossa. Lopulta kautta värittivät otteluruuhkat ja loukkaantumiset. Jos kausi olisi ollut toisenlainen, niin pelaajista olisi ehkä voinut saada enemmänkin irti. Olen kuitenkin tyytyväinen kauden päätökseen ja tuntuu, että aikani Pesäkarhuissa sai onnellisen lopun.
Junioripuolella olemme ottaneet vuosien saatossa isoja harppauksia eteenpäin sekä valmentajien avulla että sen sitoutumisen ansiosta, mitä Marika Hannukainen antoi ja Annika Liipo on jatkanut nyt viimeisen vuoden ajan. Myös Saara Lindbladin panos Pesäkarhujen junioritoiminnan saralla on ollut tärkeä. Yhdessä olemme saaneet kasvatettua harrastajamääriä merkittävästi ja tuoneet myös uusia pelaajia Superpesikseen. Olisin halunnut olla enemmänkin mukana junioripuolen toiminnassa, mutta onneksi olen kuitenkin päässyt mukaan valmentamaan myös nuoria, muun muassa yhdeksän vuoden ajan aamuvalmennuksen muodossa. Nyt kun on tullut minun aikani jättää seura, niin päällimmäisenä on mielessä se, onko Pesäkarhut paremmassa kunnossa nyt kuin saapuessani seuraan. Voin rehellisesti vastata, että on, ja olen iloinen ja ylpeä siitä, minkälainen seura Pesäkarhuista on näiden vuosien aikana kasvanut.
Tärkein opetus näiden vuosien aikana on ollut ymmärtää, että tämä ei ole vain pesäpalloa. On niin paljon asioita, jotka vaikuttavat enemmän kuin yksittäiset ratkaisut kentällä. Se on ollut myös suurin haaste, että emme ikinä voi tietää mitä elämä tuo tullessaan ja kaikki se mitä tapahtuu juuri ennen kautta tai juuri ennen ottelua vaikuttavat merkittävästi kaikkeen. Tämä on suuri kokonaisuus, jossa iso osa työstä tehdään taustalla, myös oman roolini osalta. Roolistani pelinjohtamista on ollut noin 30 päivää vuodesta ja loput 335 päivää olen valmentaja. Tärkeintä valmentajana on ollut olla läsnä ja pitää huolta siitä, että pelaajilla on hyvä olla ja he voivat luottaa minuun.
Pesäkarhuissa viettämänäni aikana olen matkan varrella tavannut paljon ihmisiä, joista toiset ovat olleet mukana vain hetken ja toisten kanssa olen päässyt jakamaan useita vuosia. Merkittävin henkilö, joka on ollut tukenani tämän matkan alusta loppuun, on Pesäkarhujen puheenjohtaja Vesa Saine. Vesa on ollut aina läsnä, niin huonoina kuin hyvinäkin hetkinä, eikä koskaan kääntänyt minulle selkäänsä. Seuran johtajana hänen luottonsa tekemiseeni on myös ollut erittäin tärkeää.
Toinen tärkeä henkilö urallani on ollut Sami-Petteri Kivimäki, joka on sparrannut minua alusta asti, välillä vastustajanakin. Haluan ehdottomasti kiittää myös Sämpyä, vaikka hän ei välttämättä edes tiedä sitä, mikä hänen merkityksensä on ollut.
Lisäksi haluan kiittää Mäkelän Jaria, Kiviojan Eeroa, Arbeliuksen Seppoa, sekä muuta staffia ja joukkuetta näistä hienoista vuosista. Japa on ollut kouluvalmennuksen puolella esimieheni ja opettanut valmentamisesta paljon. Olemme tehneet hänen kanssaan hyvää yhteistyötä näiden vuosien ajan. Epa puolestaan on ollut ystäväni alusta asti ja toi tullessaan tärkeän oikean käden valmennukseemme. Hän on tehnyt ison työn Pesäkarhuissa. Seppo taas on ollut melkein yhtä pitkään mukana kuin minä, välillä edustuksessa kakkospelinjohtajana ja välillä junnujen puolella. Meillä on Sepon kanssa ollut vuosien saatossa välillä räiskyviäkin keskusteluita, mutta hän on aina ollut se kivijalka, johon olen voinut tukeutua. Hän on hyvä ystävä, jonka kanssa olemme jakaneet paljon muutakin kuin pesäpallon.
Haluan myös kiittää pitkään rinnallani työskennelleitä Satu Kojolaa, Marika Hannukaista, Reijo ’Retsa’ Viljasta, Miia Vaherluotoa, sekä kokonaisuudessaan seuran toimistoa ja Pesäkarhujen koko organisaatiota. Olen äärimmäisen kiitollinen Pesäkarhuja kohtaan siitä, että seura on mahdollistanut tämän työpaikan, ja ennen kaikkea luottanut niin siihen yhdeksän vuotta sitten aloittaneeseen 21-vuotiaaseen poikaan kuin tähän 31-vuotiaaseen mieheen.
Näin taaksepäin katsoessa päällimmäiset muistot ajastani Pesäkarhuissa ovat vain hyviä. Ne on niitä matkan varrella olleita pieniä hetkiä, joissa tärkeimmät asiat korostuvat. Näissä vuosissa tärkeää ei ole ollut yksittäiset voitot tai tappiot. Se, mikä merkitsee, on se matka ei se määränpää. Se on se ystävyys ja yhtenäinen joukkue.
